Tänään on ollut tälläinen pohdiskelupäivä. Oon kova pohtimaan asioita, mutta jotkut päivät on erityisesti sellaisia, että pysähtyy miettimään omaa elämäänsä.. Asioita mitä on tehnyt ja jättänyt tekemättä. Miettimään niitä ihmisiä, jotka on ollut vierellä vaikeidenkin aikojen läpi ja niitä, jotka otti askeleen takavasemmalle, kun tukea ois eniten tarvittu.
Sitä helposti katkeroituu.. Vaikka kuinka yrittäisi olla katkeroitumatta, jotkut asiat vaan on sellasia, jotka jää painamaan. Etenkin, jos kyseessä on ihmiset, joiden ajatteli pysyvän vierellä hamaan loppuun asti.
Tänään juttelin ensin ystäväni ja sitten serkkuni kanssa yhteensä melkein kaksi tuntia puhelimessa (sori laskusta iskä heh). Molempien kanssa tuli puheeksi oman itsensä hyväksyntä ja ennen kaikkea se, mitä muut ihmiset susta ajattelee.
Mun mielestä on todella surullista, miten tietämättä mitään toisen taustoista, ihmiset nykypäivänä tuomitsevat toisiaan täysin ulkonäön perusteella. Itse olen joutunut kohtaamaan tätä paljon ja mitä luultavimmin joku tulee tähänkin tekstiin jotain huutelemaan.
Myönnän, olen kamppaillut jo vuosia itsetunto-ongelmien kanssa. Pienenä ja vielä ylä-asteen alussa olin super itsevarma. En välittänyt mitä muut ajattelivat minusta, esiinnyin koulun näytelmissä, menin kauppaan yöpuvussa, räkätin puhelimeen muuten hiljaisessa junassa, kanssamatkustajien mulkoillessa minua. En tarkoita, että olisin ollut häirikkö tmv. Olin vain itsevarma, tyytyväinen omassa kehossa.
Ylä-asteella tapahtui kuitenkin jotain, joka kolautti pahasti itsetuntoa ja yht äkkiä olin aivan hukassa. Tyyli muuttui poikatytöstä prinsessaksi ja takaisin, samoin hiusten väri. Oma identiteetti tuntui hukkuneen jonnekkin matkan varrella. Ja sitten iski tyhjyys.
Vietin melkein kolme vuotta täydessä pimennossa itseni kanssa. Sama kivinen mitäänsanomaton ilme kasvoillani. En ollut iloinen, en surullinen, en vihainenkaan. Ei tuntunut miltään. Elämä oli yhtä tyhjän kanssa. Tänä aikana pidin kuitenkin aktiivisesti päiväkirjaa ja kirjoitin paljon runoja. Tässä tekstinpätkä vuodelta 2013;
Ympärilleni olen kasvattanut seinät. Olen tehnyt lokkien lailla kiljuvasta yksinäisyydestä itselleni kodin, tuudittavan kehdon, joka ottaa kovaan syliinsä kun kaikki muu on menetetty. Se on ystävä, aina vierellä. Se on aina takanani. Vasemmassa kädessään kartta. Oikea käsi tikarin peittona.
Olin jotenkin todella yksin. Ympäriltä oli luisunut monia, joiden luuli olevan niitä tosi ystäviä. Mutta niinhän sitä sanotaan, vaikeina aikoina selviää ketkä todella on ystävyyden arvoisia.
Mutta tosiaan, nyt kun hankalat ajat tuntuvat vihdoin olevan takana päin ja elämä näyttää avaralta, kauniilta ja mahdollisuuksien täyttämältä, olenko kiitollinen siitä että jouduin käymään niin kovan kamppailun löytääkseni sen ihmisen, joka todella olen ja joka haluan olla?
Kyllä ja En. Olen vihainen, että vietin niin pitkän ajan omien ongelmieni kanssa, kääriytyneenä omaan onnettomuuteeni ja suruuni, kun olisin voinut saavuttaa vaikka mitä sillä aikaa. Toisaalta, vaikeat ajat opettivat paljon, kasvattivat ihmisenä. Ne opettivat paljon myös muista; keihin luottaa, millaisia ihmisiä kannattaa ympärilleen kerätä.
Olen onnellinen ja tyytyväinen siihen ihmiseen, joka minusta on kasvanut ja joka minusta joka päivä kasvaa. Se kuitenkin välillä satuttaa, kun joku puhuu "siitä vanhasta Jennasta". Tässäkin olen kuitenkin päätynyt ajattelemaan, että jos et pidä minusta nyt kun olen ns. ihmisenä valmis (vaikka en uskokaan, että olemme ihmisinä koskaan täysin valmiita, sillä elämä kasvattaa) niin se jääköön sinun ongelmaksesi. En pakota ketään pitämään minusta. Vuosia koin järjetöntä tarvetta miellyttää muita ja myönnän; kamppailen edelleen asian kanssa. Totuus kuitenkin on, että kaikkia ei voi millään miellyttää, eikä kaikkia pidäkään. Toinen tykkää omenasta, toinen päärynästä ja sama pätee meissä ihmisissä. Miksi tuhlaisin armasta elämääni, yrittäen tavoitella täydellisyyttä, jotain sellaista mitä ei ole. Tärkeintä on elää itselle hyvää elämää, muut huomioiden.
Palatakseni alkuun; lakatkaa tuomitsemasta muita vain ulkonäön perusteella. Tutustukaa ennen kuin teette päätelmiä, saatikka lähdette levittelemään omia päätelmiänne faktatietoina muille. Sillä totuushan on, että toisesta on mahdotonta tietää totuuksia pelkän ulkonäön perusteella. Joten ennen kuin tulet arvostelemaan, tai lausumaan tuomioitasi sanon sinulle; Kiitos, mutta ei kiitos. Kaunis ajatus varmasti, mutta..
Hatunnosto, jos jaksoit lukea koko tekstin. Saattoi olla vähän pomppivaa ja sekavaa, sillä väsyttää enkä jaksa lukea tekstiä enää läpi. heh ehkäpä huomenna. Hyvää yötä♥ ♥ ♥
p.s. Susannan blogista sattui myös sattumalta eteen teksti, joka todella iski omaan elämääni. Sinne pääset TÄSTÄ.
